5x3 Sisarta: Nyt se sitten tapahtui.

Se hetki, josta ei oo saanu puhua, se, mikä on pitkin vuotta kauhukuvana pilkahdellut mielessä. Nimittäin Väkivahva loppui.

Nyt istun kotona, olohuone on täynnä purkamattomia tavaroita, istua möllötän ja mietin, että miten tässä nyt näin kävi. Vastahan mie olin menossa sinne Väkivahvaan ja yhtäkkiä se onkin jo ohi. Ei luoja, miten nopeasti kaikki kävi ja miten tyhjä olo nyt on.

Jos tää vuosi ei ois ollu näin ihana, en nyt istus tässä itkemässä. Meillä on ollu ihan älyttömän hieno vuosi. On kerennyt tapahtua niin paljon, ja etenkin, meissä on tapahtunut niin paljon. Näyttelijäntyö on avautunut miulle ihan uudella tavalla, oon päässyt oppimaan, tekemään, oivaltamaan, epäonnistumaan ja onnistumaan. Oon oppinut, että moka on lahja, mene täysillä häpeän läpi, uskalla olla huono ja anna itsellesi rauha. Karista apina olkapäältä ja tee satanen lasissa. Nauti siitä mitä teet – tee sitä, mistä nautit. Oon löytänyt itsevarmuutta, rohkeutta, läsnäoloa ja paljon paljon muuta. Enemmän, kuin mitä osasin odottaakaan. Nyt viimeisenä viikkona on ollut hienoa pysähtyä miettimään tätä vuotta ja tajuta, kuinka paljon on oikeasti tapahtunut. On ollut upeaa tajuta kasvu itsessä ja muissa.

Tän vuoden aikana Niittylahdesta ja urkasta on tullut miulle koti ja Väkivahvasta on tullut miun perhe. Miten muka voin yhtäkkiä lähteä pois omasta kodistani ja luopua kaikista niistä ihmisistä? Vuoden aikana on tullut niin paljon rutiineja. On vaikeaa tajuta, ettei oikeasti enää tiistai-iltana mennä saunaan tai ettei aamulenkillä enää juokse vastaan kahdeksaatoista hikistä väkivahvalaista.

Lähteminen, se oli vaikeaa. Miten vaikeaa oli oikeasti jättää ne avaimet siihen kämpän pöydälle ja miten vaikeaa oli sulkea meidän 202:sen ovi, kun tiesi ettei sinne enää pääse takasin. Ja ihmisten hyvästely… No, kaikki loppuu aikananaan. Luopuminen on vaikeaa, mutta se on kohdattava, että tilalle pääsee tulemaan jotain uutta. Elämässä on nyt hyvä vaihe ja miulla on mieletön halu päästä tekemään ja kokemaan kaikkea uutta, tuntematonta ja pelottavaakin, mutta onko miun tosiaan lähdettävä kohti tulevaa nyt ihan yksin, ilman kaikkia väkivahvaystäviäni ja ilman Tiinaa ja Kaitsua? Vatsaus kuuluu, kyllä.

Huomenna ei enää mietitä kenellä on tänään urkan avain, koska sitä ei oo enää meillä kellään. Myö ei enää tarvita sitä. Tulee uudet avaimet, uudet lenkkipolut, uudet ihmiset, uudet tuulet. Väkivahvuus ei kuitenkaan lähde meistä kenestäkään, ja kaikki tänä vuonna kerätty voima, uskallus, rohkeus ja tahto kulkee mukana tulevaisuudessa. Tästä on hyvä, tai sanoisinko että täydellistä lähteä eteenpäin, ja tähän loppuun haluan vielä lainata meille väkivahvalaisille niin rakasta Tsehovia:

”Tekee mieli elää! Voi hyvä jumala! Voi rakkaat sisaret, meidän elämämme ei ole vielä lopussa. Eläkäämme edelleen! TÄYTYY ELÄÄ, TÄYTYY ELÄÄ!”

Kiittäen ja rakkaudella,

Liisa