Nyt se sitten tapahtui.

Se hetki, josta ei oo saanu puhua,  se, mikä on pitkin vuotta kauhukuvana pilkahdellut  mielessä.  Nimittäin Väkivahva loppui.

Nyt istun kotona, olohuone on täynnä purkamattomia tavaroita, istua möllötän ja mietin, että miten tässä nyt näin kävi.  Vastahan mie olin menossa sinne Väkivahvaan ja yhtäkkiä se onkin jo ohi. Ei luoja, miten nopeasti kaikki kävi ja miten tyhjä olo nyt on.

Jos tää vuosi ei ois ollu näin ihana, en nyt istus tässä itkemässä. Meillä on ollu ihan älyttömän hieno vuosi. On kerennyt tapahtua niin paljon, ja etenkin, meissä on tapahtunut niin paljon.  Näyttelijäntyö on avautunut miulle ihan uudella tavalla, oon päässyt oppimaan, tekemään, oivaltamaan, epäonnistumaan ja onnistumaan. Oon oppinut, että moka on lahja, mene täysillä häpeän läpi, uskalla olla huono ja anna itsellesi rauha. Karista apina olkapäältä ja tee satanen lasissa. Nauti siitä mitä teet – tee sitä, mistä nautit. Oon löytänyt itsevarmuutta, rohkeutta, läsnäoloa ja  paljon paljon muuta. Enemmän, kuin mitä osasin odottaakaan. Nyt viimeisenä viikkona on ollut hienoa pysähtyä miettimään tätä vuotta ja tajuta, kuinka paljon on oikeasti tapahtunut.  On ollut upeaa tajuta kasvu itsessä ja muissa.

Tän vuoden aikana Niittylahdesta ja urkasta on tullut miulle koti ja Väkivahvasta on tullut miun perhe. Miten muka voin yhtäkkiä lähteä pois omasta kodistani ja luopua kaikista niistä ihmisistä? Vuoden aikana on tullut niin paljon rutiineja. On vaikeaa tajuta, ettei oikeasti enää tiistai-iltana mennä saunaan tai ettei aamulenkillä enää juokse vastaan kahdeksaatoista hikistä väkivahvalaista.

Lähteminen, se oli vaikeaa. Miten vaikeaa oli oikeasti jättää ne avaimet siihen kämpän pöydälle ja miten vaikeaa oli sulkea meidän 202:sen ovi, kun tiesi ettei sinne enää pääse takasin. Ja ihmisten hyvästely… No, kaikki loppuu aikananaan. Luopuminen on vaikeaa, mutta se on kohdattava, että tilalle pääsee tulemaan jotain uutta.  Elämässä on nyt hyvä vaihe ja miulla on mieletön halu päästä tekemään ja kokemaan kaikkea uutta, tuntematonta ja pelottavaakin, mutta onko miun tosiaan lähdettävä kohti tulevaa nyt ihan yksin, ilman kaikkia väkivahvaystäviäni ja ilman Tiinaa ja Kaitsua? Vatsaus kuuluu, kyllä.

Huomenna ei enää mietitä kenellä on tänään urkan avain, koska sitä ei oo enää meillä kellään. Myö ei enää tarvita sitä. Tulee uudet avaimet, uudet lenkkipolut, uudet ihmiset, uudet tuulet.  Väkivahvuus ei kuitenkaan lähde meistä kenestäkään, ja kaikki tänä vuonna kerätty voima, uskallus, rohkeus ja tahto kulkee mukana tulevaisuudessa. Tästä on hyvä, tai sanoisinko että täydellistä lähteä eteenpäin, ja tähän loppuun haluan vielä lainata meille väkivahvalaisille niin rakasta Tsehovia:

”Tekee mieli elää! Voi hyvä jumala! Voi rakkaat sisaret, meidän elämämme ei ole vielä lopussa. Eläkäämme edelleen! TÄYTYY ELÄÄ, TÄYTYY ELÄÄ!”

Kiittäen ja rakkaudella,

 Liisa

Tältä näyttää Väkivahva 12-13

..ja vielä lopuksi haluan jakaa tän biisin, väkivahvat tiedätte kyllä miksi!

Varsinainen jytäkkä, energiapatukka

Hämmentävä blogikirjoitus! Käykää lukemassa! 

http://hikkaj.blogit.kauppalehti.fi/blog/29820/3-3-3-3-3-3

Minä, Paviaani ja Ismo

Joo. Pitää mainita tähän alkuun, että tämä on elämäni ensimmäinen blogikirjotukseni ja otan tämän haasteen rohkeasti vastaan ja katsotaan mitä miehen käy.
Noniin, nyt ois siis menossa 5 x 3 sisarta world tour '13  ja takana on 7 esitystä ja jäljellä olisi reilu puolet mokoma lisää. Fiilis on hyvä tähän mennessä ja olen onnellinen siitä, että fyysisesti olen vielä varsin hyvin voivana mitä nyt vatsa toiminut esityspäivinä tavallista sutjakkaammin.
No onhan sitä tullut jännitettyä niin maan perusteellisesti. En minä sentään hölmö ole. Ketä tahansa jännittäisi se, että menee ihmisten eteen ylisosiaalisen tilanteeseen tiedostaen sen, että jos unohtaa vuorosanansa niin esityksen jälkeen sinun on tuleva lynkattavaksi pesäpallomailojen kera.
Noh noh voin kertoa ettei asia ole ihan niin.
Itsellä on ollut vaikeuksia oman hahmon identiteetin kanssa ja välillä on olo kuin murkkuikäisellä paviaanilla sen sijaan, että hahmo olisi auktoriteettia huokuva liideri. Mutta olen hyvä jätkä, niin myös itselleni ja siksi myös armollinen itseäni kohtaa. Tämä on ensimmäinen näytelmä missä olen mukana joten olen pyrkinyt viestittämään itselleni, että nauti jätkä nyt perkele tälläisestä once in a lifetime kokemuksesta. Ja voin kertoa, että kaiken tuskan hikeä kuoruttavani kehoni alla olen nauttinutkin esittämisestä.
Positiivisena asiana olen huomannut, että roudaaminen on aika hauskaa. Näillä kiertue esityksillä kun ollaan pystytetty lavoja, katsomoja ja valoja niin on ollut varsin miellyttävä olo. Soijane paita päällä kantaa tavaroita ja suunnata valoja ja sitten tauoilla toisessa kädessä banaani ja toisessa kesberi niin on se ollut aika sydäntä lämmittävää.
Huomenna on luvassa hieno päivä. Ensiksi show ainoassa ja oikeassa Kontiolahdessa ja sen jälkeen illalla olisi Ismo Alangon keikka. Huh huh, huomenna Timoskaisen poikaa nukuttaa!

Mutta ystäväiseni, minä jatkan täällä, jatkakaa te siellä.

Sampsa

Hymy levenee

Jännitys. Aamupala. Pakollinen facebookisa käynti. Perhoset kropasa. Plarin lukemine vielä kertaalleen.  Kahavilan laitto. Vääntöä vatsanpohojasa. Oman rekvisiitan huolehtimine paikoilleen. Lenkki. Äänenavaus. Yhteine lämppä tanssin muodosa. Oma keskittymine. Ensi-ilta…

     Kuudes nelijättä, no siihen on vielä aikaa. Kuudes nelijättä yllätti meidät kaikki, sillä se varmana hyppäs pari kuukautta omasta kalenteripaikastaan eelle. Suht normaalisti enskapäivä lähti liikkeelle, mitä nyt vähä pitempään sai nukkua. Koko ajan oli pientä jännitystä ilimasa, mutta varsinainen vatsanvääntö alako, ko mentiin laittamaan kahavilaa valmiiksi Urkalle. Tänään tänne tulee oikiasti ihimisiä kattomaan meitä!  Niin joo ja saatiinhan me meijän hienot 5x3 Sisarta hupparit, nyt kelepaa edustaa!

     Oma valmistautuminen esitykseen on vuoden aikana koko ajan tullut selevemmäksi. Nyt tietää, että tarvitsee kunnon lämmittelyn, joko lenkki tai salilla polokeminen. Sinänsä oman polven loukkaaminen toi uusia ulottuvuuksia tähänki, sillä muuten en varmasti olis löytäny salilämmittelyä myös työkalupakkiini. Ennen enskaria siis lenkkarit jalakaan ja menoks. Yhteisesä lämpäsä nostettiin Väkivahvaporukkana hienosti latausta tulevaan vetoon, ihan taisi ohojaajakin liikuttua meidän energiastamme. Tällä porukalla kyllä pystyy lähtemään luottavaisin mielin kohti tulevia esityksiä. :)  

     Meillä oli mieletön yleisö, joka oli koko ajan täysillä mukana. Myös meijän näyttelijöiden energia oli katosa, vaikka työntäyteinen viikko oli takana. Aivan tajuton fiilis oli läpi esityksen. Kyllä tää biisi jo näköjään tarviki yleisön, sillä jokainen veti heti satanen lasisa. Tottakai siellä tuli mokia, mutta onneks kukaan ei jääny niihin lepäilemään. Tästä on hyvä lähtiä tuleviin keikkoihin ja esityksiin, vielä rooli syventyy ja aina voi tehä kaiken paremmin niin ja tietysti voihan se huonomminkin mennä. 

Pieni haikeus iski kieltämättä esityksen jäläkeen. Tätä me ollaan harijoteltu ja tähän ollaan tähätty. Miten tää vuosi on voinu mennä näin nopiaa? Kohta shhh.. ei puhuttakkaan siitä vielä, nyt nautitaan !

 

Sydämellä

Martta M-P/Natalia

Ajatuksia ensi-illan aattona

On vaikeaa ymmärtää että huomenna se tapahtuu, 5 x 3 Sisarta saa ensi-iltansa.
Kun luen ensimmäistä blogipäivitystäni, hymyilyttää. Mitä kaikkea sen päivän ja tämän päivän välille onkaan mahtunut. Nyt meillä on jo kokonaiset roolit ja yhteiset roolikaaret.

Silti tuntuu että haluaisin vielä etsiä lisää ja löytää enemmän. Odotan mielenkiinnolla esitysrupeamaa, mutta kaikista kivointa on yhdessä tekeminen ja pohtiminen. Eikö me voitais treenata vielä vähän?
Olen ollut yllättävän tyyni ja huoleton viime viikkoina, vaikka tekemistä ja työtä riitti paljon. Alkutalvi oli älyttömän ahdistavaa seilaamista itsen löytämisen ja roolin löytämisen kanssa. Roolini ja ymmärtämykseni varmasti kehittyy vielä esitysrupeaman jälkeenkin, mutta suurin työ on nyt takana.

Suurin oppimisen paikka tänä keväänä on minulle itselleni ollut tilan antaminen. Minulla on ollut taipumus haluta olla näkyvillä, mutta tämän vuoden aikana se on jalostunut johonkin parempaan; siihen, että olen yksi tärkeä osa ensembleä joka elää ja hengittää yhteisvoimin. Minä en ole tärkeä, vaan se, minkä osa minä olen. Näin isossa ryhmässä on ajatellut että mitä jos jään jalkoihin ja muutun näkymättömäksi. Sitä on yllättävän vaikeaa tunnustaa tällä tavoin. 

Moni on kysynyt, että joko jännittää. Ehkä. En osaa sanoa.
Ehkä osaan kertoa tarkemmin jälkeenpäin.

Nyt pitää lähteä lenkille ja hoitamaan asioita! Tulkaa katsomaan meitä, ette pety!

Kun unohdan itseni, muutun näkyväksi.
Emma C.

Väkivahva kirjastossa ja radioaalloilla

Ensi-iltaviikko pärähti käyntiin eilen tiistaina, kun tuhdisti suklaamunia syöneet väkivahvalaiset rantautuivat jälleen Urkalle. Tutussa harjoittelupaikassa ei kuitenkaan kauaa viivytty, kun autot starttasivat lounaan jälkeen kohti Joensuun pääkirjastoa. Ohjelmassa oli lehdistötilaisuus, jossa esitimme kohtauksen näytelmästämme.  

Valmiina lähtöön! Takana Urkka.

5x3 Sisarta lehdistötilaisuus -juliste kirjaston aulassa.

Tarjolla oli myös ihan Venäjältä asti tuotuja karamelleja, joilla houkuttelimme paikalle hyvän määrän katsojia. Ohjaaja Tiina kertoi yleisölle näytelmän tekemisestä ja prosessista sekä koulutuksestamme, Taru puolestaan avasi samoja asioita noin niin kuin opiskelijan näkökulmasta. Yleisö ja toimittaja kyselivät kysymyksiä, joista osaan saatatte saada vastauksen lukemalla huomisen päivän Karjalaisen. Siellä on nimittäin meistä juttu, muistakkeee lukea ja kauempana olevat internetin välityksellä.

"Melli suuhun!" Andrei, Irina ja Olga jakamassa karkkia ja flyereita.

Pari Masaa ja Olga valmistautumassa esitykseen.

Markkinointi jatkui vielä Tiinan ja Heidin toimesta radioaalloilla, Yle Pohjois-Karjalan taajuuksilla. Haastattelussa puhuttiin asiaa, muistettiin täsmälleen koko Pohjois-Karjalan opisto ja ammattiopisto Niittylahden nimi, etsittiin synonyymia pahoille sanoille ja tehtiin Askosta tuleva arkeologi.

3 yötä ensi-iltaaaan!

Rakkaudella,

Riikka

Arvonta suoritettu

Kuka sisarista olet? -kyselyyn vastanneiden kesken on nyt arvottu liput

Arvonta suoritettiin seuraavissa olosuhteissa:

Onnettarena toimi lumo-linjan opiskelija mainio Heikki Otava,
onnenhattuna Mustosen Heidin pipo ja hatun pitelijänä allekirjoittanut.


Ja voittajaksi selviytyi:

Inka Kyytinen

Onneksi olkoon !


Aurinkoisin terveisin,
Martta P

ps. ENSKARI TÄLLÄ VIIKOLLA IHAN MAHTAVAA !

5x3 Sisarta lehdistökuvat:lehdistökuvat

Ei mahdu ahdistus tähän tunneskaalaan

Olen ollut erittäin yllättynyt omasta mielentilastani viimeisten kahden viikon aikana. Kuunnellessani ahdistuneita kommentteja hukassa olosta ja keskeneräisyydestä olen ihmeissäni miettinyt, mitä itselleni oikein on tapahtunut. Syksyllä ja erityisesti tammikuussa olin sieltä ahdistuneimmasta päästä, vaikka usein kielsin ja peitin asian johonkin järjettömän työnteon ja loppuun palamisen välimaastoon. Kunnianhimoisena perfektionistina odotin siis olevani tässä vaiheessa proggista joka ilta Urkalla treenaamassa, koska mikään ei suju ja aina voi tehdä enemmän, enkä ole vielä tarpeeksi kiinni ajatuksessa ja blaablaablaa. Sen sijaan hiihtoloman jälkeen tunnelmani ovat olleet päinvastoin (ajoittaista infernaalista väsymystä lukuun ottamatta) aika Zen-henkisiä – ”oon just hyvässä vaiheessa, kyllä tää tästä loksahtaa vielä loppuun asti” tai ”tänään meni päin persettä - hyvä, hyvä, ei ainakaan näin sitten”. Ja tärkeimpänä: ”vastahan me seistiin täällä tumput suorina ensimmäisiä kohtauksia eli mistä ihmeestä tää kaikki tosi hieno tavara tänne on oikein tullut?”

Okei, vieläkin seistään välillä tumput suorina, kohtauksissa ei ole mitään sisältöä ja varsinkin itselläni ei ole harmaata aavistusta siitä, mitä päässäni liikkuu Olgana tai Kulygininä. Erityisesti tänään muunnuin hyvin monta kertaa tyhjäkatseiseksi tunnelmoijaksi. (Robert Cohenin sanoin: älä näyttele melankolista tanskalaista vaan Hamletia) Mutta silti: on silkkaa iloa katsoa (ja näytellä itse), kun juttu alkaa paikka paikoin rullata pitkiä pätkiä, ihmiset näyttelee vaan niin hienosti ja kaikki tuntuu ihan tosi hehkuttamisen arvoiselta! 

Tietysti on vaikea sanoa, kuinka hieno tästä jutusta tulee yleisölle, kun on itse niin sisällä prosessissa ja vielä näyttelijän kapeakatseisessa osassa. Mutta en oikeastaan olekaan niin innoissani ja ei-stressitön sen takia, että tietäisin voivani mennä lavalle varmana katsojien hurmaantumisesta. Olen niin onnellinen siksi että se päätavoite, jonka Tiina sanoi tammikuun alussa, meidän oppiminen ja oivaltaminen ja rajojen ylitys, on jo saavutettu. Ihan joka ikisen kohdalla. Mikä tarkoittaa, että jotain vieläkin hienompaa on edelleen luvassa, kunhan ensi-iltaan ja muihin esityksiin asti päästään. 

Ylpeänä itsestäni ja erityisesti kunnianarvoisista näyttelijäkollegoistani kutsun siis ihmiset katsomaan 5x3 Sisarta, joka on ainakin opettanut tätä työnarkomaania ottamaan vähän rennommin, sietämään epävarmuutta ja luottamaan. Aika hienoa, kun on porukka, jossa sellainen onnistuu. 

Rakkaudella,
Taru

Väkivahvan kevätmallisto 2013

Tällä viikolla kovan treenauksen lisäksi Väkivahva pääsi kokeilemaan taitojaan myös serigrafian eli silkkipainon muodossa tarkoituksena painaa myyntiin tulevat prokkispaidat. Mie ja Martta P entisinä taidelukiolaisina ja Miia ammattilaisena otettiin homma vastuullemme. Hauskaa oli, vaikka muutama mutka tuli matkalla vastaan.

Enskinnäkin seulojen peseminen vaati vähintäänkin (verta) hikeä ja kyyneliä, sillä edelliset painatukset olivat aika tiukassa. Mutta Urkan alakerran saunatila ja kumpparit pelastivat tilanteen. Seulojen valotukseen tarvittavien kalvokuvien kopioiminen oli myöskin melko hermoja raastava koettelemus meille tekniikan ihmelapsille, mutta saatiin kuin saatiinkin kopiot otettua. Seuraava este odotti pimiörakennuksen vessassa, jossa oli tarkoitus pestä valotetut seulat. Ilmeisesti siellä oli ilmastointikanavasta sisään tullut KUOLLUT LINTU HUIIIIII, mutta koska ei uskallettu mennä tarkemmin katsomaan, pestiin seulat jälleen Urkan suihkussa.

Valotusemulsion levitys on jännittävää puuhaa.

Itse paitojen painaminen järjestettiin vuoroilla viikonlopuksi Urkan viereisessä rakennuksessa sijaitsevaan käsityöluokkaan. Kaikkea sitä meijän koulun alueelta löytyy... Koko homma toimi hienosti, paidoista tuli upeita ja lintukin oli kadonnut vessasta. Jes.

Maanantaina jatkuu taas treenit täyttä höyryä eteenpäin ja kahden viikon päästä se h-hetki sitten koittaa!!! Kaikki katsomaan ja paitoja ostamaan!


Rakkaudella ja painopastalla,
 Minna

Lisäksi vielä kuvia meijän paitaprojektista : D

Urkan suihku pelastaa jälleen

Ahkerat paidanpainajat

Taidekuva Riristä ja "koristeellisesta" kässänluokan vessasta

Täytyy elää

Minuu ressaa

Miun päiväkirjassa on viimeaikoina lukenu lähinnä seuraavaa: en osaa mitään, en saa mistään kiinni, hitto oon huono, en käsitä miksen tajuu mitään. MIKS YRITÄN OLLA HYVÄ ja sit tulee kakkelia. En oikeesti voi olla näin HUONO, miksen saa kiinni mistään. Plus aika paljon kirosanoja.

Mun ahdistus on ollut monenlaista. Eikä varmasti pelkästään sitä tervettä. 

Oon tällä hetkellä aika lukossa Andrein kanssa. Tosi lukossa. Ja se lukko on aiheuttanut sen, että palaan vanhoihin maneereihin. Tervetuloa kuvitus ja tekstin värittäminen, sekä venyttäminen. Tänään oon kuullut rauhoittavia sanoja: "Kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin". Joo tottahan se on, mutta nyt on vaan sellanen olo että ääää !!!!!

Mie tiiän, että ei pitäis ajatella lopputulosta tai panikoida ensi-iltaa, mutta siihen on aikaa alle kolme viikkoa. Hoen päässäni mantraa: "tämä on oppimiskokemus, nauti nyt kun saa olla huono ja tehdä, ota kaikki irti"

Lisäksi mulla on jotenki aika paljon paineita, koska oon saanut ison roolin pelkästään itelleni. Kaikillahan meillä on tekemistä ja paljon, mutta kuitenkin. Pelottaa, että mie oon se heikko lenkki, jonka takia koko näytelmän "taso" laskee, että muita ärsyttää että mie oon saanu hyvän roolin enkä osaa tehä sitä. Pelottaa, että jään tähän lukkoon. Pelottaa, että tää haaste on mulle liian suuri. Tiiän, ettei noin ajatella, enkä hirveen usein oo aiemmin ajatellutkaan.

Oon viimeaikoina vinissy omasta jumistani ihan liikaa. Se ei kuitenkaa vie mihinkää. 

Jotenkin tuntuu, ettei ole edes aikaa tehdä sitä roolityötä. Illat menee hyvin nopeesti markkinointihommissa, paitojen kanssa, on aikidoa, valotyöpajaa ja tällähetkellä mulla menee hirveesti energiaa ihan siihen, että vaan panikoin. Ja sit väsyttää, sillein ettei ajatus edes liiku.

Nyt tuntuu siltä, että alkuun olisi pitänyt olla paljon tehokkaampi. Mun tekemistä kyllä söi alkuun se, että mun piti olla myös yksi Irinoista. Ja olisin kovasti halunut ollakin, mutta se ei vaan ollut mahdollista. Vaihtojen takia ja muutenkin. Tää kuulostaa nyt kyllä selittelyltä. Mutta sitähän se oliki hehe. Jos tästä on jotain taas opittu, niin pitäis muistaa ne omat rajansa...

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ

Yleisesti näytelmä on hyvässä vaiheessa. Eilen oli valmistava harjoitus. Siitä näki jo hyviä kohtauksia ja paikoittain tosi hyvää näyttelijäntyötä (MINNA!+muillakin monessa kohtaa) ja ihan kaariakin. Hieman on vielä kursimista. 

Tämän panikoinnin jälkeen otan itseäni niskasta kiinni ja teen vähä duunia. Myös lepoa luvassa. 

Tässäpä vielä Andrein sisko, Maša. 

Kuva: Arttu Kokkonen

Hieman rauhoittunut Andrei,

Martta P

Harlem Shake

  Parasta ! Miten on, tunnistatteko aloittajan?

Sheikaten,
Martta P

AINII 5x3=14 !

 Valoa kansalle

Valonvälähdyksiä on nähty tälläkin viikolla, vaikka vasta alkuun on päästy. Niin ja ihan kirjaimellisestikin.

Huomaa kyllä, että loma on tehnyt hyvää koko työryhmälle, itseni mukaan lukien. Energiaa ja ideoita on lennellyt ja semmoista lomanjälkimaininkihepulointia ja kikatteluakin on nähty.

Alusta aloitettiin rämpimään läpi. Pelotti kyllä vähän, että mitähän tästäki tulee ja miten tästä nyt saa kiinni mitenkään. Mutta jotenkin tuntui helpommalta, kuin mitä odotti. Ehkä se oli sekin, kun kokeiltiin niitä juttuja mitä oli syntyny vaelluksella. Ja hitto, sehän toimi. Tänään syntyi vielä lisävalaistumisia, kun laitettiin lavastusta uusiksi ja siirrettiin lavakin kokeilun vuoksi uuteen paikkaan.

Sekä maanantai että tiistai ilta ollaan saatu nauttia valo-opetuksesta. ”Niin mikä se amppeeri oli?” ja muut kysymykset kaiku aluksi. Mutta opettaja oli mukava ja perusteellinen. Vaikka oon itekin noita asioita käynyt aikaisemmin läpi, niin tuntuu että nyt vasta oikeasti tajusin. Ai, lamppu syttyy, kun pistokkeeseen tulee virtaa ja valopöytä säätelee sitä kuinka paljon virtaa pistokkeeseen tulee, ja mitä enemmän virtaa sen kirkkaampi lamppu.

Parasta oli kuitenki se, kun päästiin kokeilemaan käytännössä. Innokkaana pompin ruuvailemaan lamppuja paikalleen jo siihen pisteeseen, että tuli semmonen olo että voishan sitä antaa muittenki välillä.. Mutta se oli niin kivaa! Enkä edes tiedä miksi, kun en missään mittakaavassa ole tekninen ihminen muuten. Ehkä se on se, kun näkee minkälaisen maagisen maailman valoilla pystyy luomaan. Kun sammutettiin ensimmäisen kerran valot salista ja alettiin suuntailemaan lamppuja Martan kasvoille, niin vaikutelma oli vaihtelevasti maaginen ja pelottava. Ja se ero minkä jo valoilla sai aikaan siihen mielikuvaan mikä siitä edessä seisovasta ihmisestä väreili. Oliko se jyrkässä etuvalossa oleva kummitus vai enkelimäisessä takavalossa seisova mysteerihahmo. Taisin vähän innostua tästä aiheesta... Ja odotan kyllä sormet syyhyten sitä, että päästään valoryhmän kanssa rakentamaan valoja ja ripustelemaan lamppuja kattoon.

Mistä tulikin mieleeni... Urkan sali on aika korkea. Ja sinne kattoon ne lamput pitäisi laittaa, kivuta tikkaat ylös ja laittaa lamppu koukusta kiinni. Voitte arvata, että innokkaana valoryhmäläisenä halusin päästä kokeilemaan. Pääsin sitten tikkaiden yläpäähän asti, mutta sitten iskikin pupu pöksyyn. Miten helkkarissa pitäisi tuohon putkeen ylettää ja saada tuo lamppu sinne.. Häpeän ja ärsytyksen sekaisin tuntein piti sitten kavuta tikkailta alas. Mutta sen kyllä vannon, että jonkun lampun minä sinne kattoon vielä ripustan! Sillä jos jotakin on tässä koulussa oppinut niin sen, että kun vaan jaksaa yrittää ja tekee pelottaviakin asioita, niin kyllä sieltä aina jotain syntyy ja esiin ponnahtaa.

Terveisin, Sinimaria

P.s Tässä näkee kuinka Väkivahva rokkaa valoissa. Tulkaa kattomaan Huhtikuussa niin asia valottuu vielä lisää ;)

Kuka sisarista olet?

Noniiiiiin ! Lomalta paluun kunniaksi ( ja sen että ensi-iltaan on alle kuukausi !!!) meillä on teille tälläinen pieni testi. Testaa kuka sisarista olet ja kommentoi kommenttiboxiin tai facebook tapahtumaan kuka olit. Näin olet mukana kahden (2) esityslipun arvonnassa !


Kuka sisarista olet?

1. Lempivärini on..
a) valkoinen, vaaleat värit
b) musta, maanläheiset värit
c) vihreä, sininen

2. Unelmoin..
a) perheestä
b) rakastajasta
c) työstä

3. Luen useimmiten..
a) artikkeleita ja oppikirjoja
b) klassista kirjallisuutta ja runoutta
c) Trendiä, Cosmopolitania yms.

4. Vapaa-aikanani..
a) nukun myöhään ja pukeudun pitkään
b) minulla ei ole vapaa-aikaa
c) haahuilen yksin puistossa tai luen kirjoja

5. Veljelläsi on uusi tyttöystävä. Kuinka reagoit?
a) Hän alkaa ärsyttää minua päivä päivältä enemmän.
b) Puhun pahaa selän takana minkä kerkeän, ja jatkan sitä myös hänen ollessa paikalla.
c) Annan hänelle pukeutumisneuvoja ja murhaan häntä mielessäni.

6. Kun on aika tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, miten toimit?
a) Kaikki on Luojan kädessä.
b) En näe tarvetta tehdä ansiotyötä. Minulla on perintöä ja mieheni rahat.
c) Syytän muita ihmisiä ongelmistani ja puhun siitä kovaan ääneen. Lopulta menen työhön/kouluun josta en lainkaan pidä.


Laske pisteesi:
1. a) 0p. b) 2p. c) 1p.
2. a) 1p. b) 2p. c) 0p.
3. a) 1p. b) 2p. c) 0p.
4. a) 0p. b) 1p. c) 2p.
5. a) 0p. b) 2p. c) 1p.
6. a) 1p. b) 2p. c) 0p.


0-3 pistettä:

Kas! Arinuška, pikkuisin! Olet Irina Sergejevna, etkä vielä tiedä mitä haluat elämältäsi. Unelmoit tosirakkaudesta.

4-7 pistettä:

Olet selvästi Olga Sergejevna, katraan vanhin! Kannat sinulle asetetun vastuun. Luot uraa, mutta kaikista eniten haluaisit jo oman perheen ja perunamaan.

8-12 pistettä:
 Olet ilmetty Maša eli Maria Sergejevna, keskimmäinen sisarista. Olet naimisissa opettaja ja hovineuvos Kulyginin kanssa. Pukeudut aina mustiin ja olet temperamenttinen


Eli kommentoi kuka olit ja jätä joku yhteystieto (esim. sähköpostiosoite),  facebookissa yhteystietoja ei tarvitse jättää.Vastausaikaa sinulla on 31.3. asti !

Jeejee,
Martta P ja muut markkinointiryhmän jäsenet

ps. ostakee lippuja vielä ku niitä on

Kolin vaellus 27.-28.2.

Hoi sie!

Täällä Mustosen tyttö päivittää tunnelmia Kolin talvivaelluksesta.
Lähdettiin matkaan aurinkoisessa säässä kohti Kolia ja Kiviniemen tilaa. Ensimmäinen pysähdys olikin jo Kontiolahdella; pitihän meidän saada makkarat mukaan matkalle.
Saavuimme kohteeseen hyvissä ajoin ja aloimme pystyttämään leiriä läheiseille kodalle ja sen ympäristöön, tulisimme yöpymään ensiyön puolijoukkueteltassa. IHAN PARASTA, mie tykkään.
Kun oltiin saatu leiri pystyyn ja ruokaa masuun, lähdimme lähi maastoon työstämään 5 x 3 sisarta tekstiä lumikenkäillen. Huhhuhhuh, kyllä muuten tuntui hyvältä!

Tarkoituksena on käyttää maastoa hyväksi ja katsoa mitä se tuottaa. Vaikea selittää, mutta kyllä toimii!

Kun tulimme takaisin, jaoimme porukan työryhmiin ja niin sitä taas mentiin. Osa lähti saunan lämmitykseen, puun pilkontaan ja teltan viimeistelyyn. Osa rupesi laittamaan ruokaa.

Illalla nähtiin upea täysikuu ja tähtitaivas.
Hyvillä mielin yöpuulle.

Kiviniemi aamulla klo 8.40

 "AAMUVOIMISTELUUN ALKUUUUUUN  KYMMENEN MINUUTTIAA"

Kaitsun ihanat sulosävelmät kaikuivat Herajärven rannalla.
Tämän parempaa ja hauskempaa aamuherätystä ei olekkaan pitkään aikaan ollut.
Aamupuuron ja keitettyjen munien voimalla leirin purkuun ja autojen pakkaamiseen. Tästä on hyvä jatkaa matkaa kohti Herajärven kierroksen parkkipaikkaa ja lähteä lumikengillä kohti Ryläystä.

 Kauniissa maisemissa ja iloisissa tunnelmissa työstämään tekstiä ja hakemaan erilaisia kulmia. On todella hienoa huomata omassa itsessään, kuinka ajatukset ja mieli on avoinna ja löytää lähes koko ajan jotain uutta, mutta kyllä sieltä pukkaa vähän väliä kakkeliakin. Ja se kuuluu asiaan.
Ryläyksellä tehtiin nuotiolla italianpataa ruuaksi, paistettiin makkaraa ja keitettiin pannukahvit.
Kiivettiin vielä päivän päätteeksi Ryläyksen näköalatornille, harmi että meidän sadepilvienpoistatustanssijänkhänmummotapaan ei toiminut ja emme nähneet koko Kolin kauneutta.

Nyt hyvillä mielin hiihtolomalle, heitetään kaikki kannat kattoon ja otetaan rennosti. Viikon päästä jatketaan 120% tehokkuudella 5 x 3 Sisaren parissa.
Lisää materiaalia nähtävillä taas viikolla 11.

Asko ja Elisa Ryläyksellä.

 Mustonen kiittää ja kuittaa!

Olemme tällä hetkellä suolistossa

Tänään se sitten tosiaan oli, kauhulla odotettu ensimmäinen läpimeno. Suurta joukkohysteriaa ei kuitenkaan päässyt syntymään, sillä Tiina muistutti heti alkuun että tämä tulee menemään metsään (tai jonnekin sellaiseen pöpelikköön) ja jos ei menisi, niin olisi jossain jokin pahasti vialla.

Metsään mentiin hyvinkin nopeasti. Alkupuolen kohtauksien tekemisestä oli kulunut jo monta viikkoa eikä niihin vielä paljoa sisältöä oltu silloinkaan saatu. Monet kohtaukset olivat myös sellaisia joita ei oltu joko ollenkaan käyty tai sitten joku toinen oli kohtauksen tehnyt, eli uusilla kohtausjaoilla kohtaus oli  ensimmäinen näyttelijälle. Ihmiset katselivat sivulla toisiaan merkitsevin katsein: ” Meidän pitäisi olla tuolla toisella puolella ja myö ollaankin täällä” ja ”Ohhohh lavalta puuttuu nyt samovaari ja laukku”. Pientä haastetta toi myös Tsebutykinin poissaolo, jonka johdosta näimme esimerkiksi yhden miehen painimatsin.

Lounaaseen mennessä oli päästy noin puoliväliin ja aikaa oli kulunut jo semmoinen kaksi tuntia. Hidasta oli hieman juu. Täällä opistolla järjestettiin tänään jonkin sortin Talvirieha, joten raskaan työn raatajat saivatkin tänään lounaaksi hampurilaisia ja ranskalaisia ja jäätelöä (juu-u  tämä on pakko mainita, olisittepa nähneet väkivahvalaisten reaktion ruokalassa. Ihan kuin ei ennen olisi ruokaa nähty!)

Vähän liiankin täydellä vatsalla sitten rämpimään toista puoliaikaa. Siellä alkoi jo näkymään valmiimpaa tekemistä, sillä niitä kohtauksia tehtiin vasta viime viikolla ja niitä tehdessä oli ihmisillä jo hieman hajua, mitä tässä ollaan tekemässä. Itselläni on Irina- kohtauksia juuri loppupuolella, ja jännitti että nyt näiden pitäisi mennä. Mie muistin miten toimia, että nyt katsoin tuota ja nyt liikuin tänne. Mutta se tärkein eli ajatus oli jossain hyvin kaukana. Vaikeaa.

Läpi päästiin rämmittyä. Paljon siinä oli kakkelia mutta paljon myös jo hyvää. Paljon on työtä tehty ja paljon on tekemättä. Kun kohtauksia oli harjoiteltu yksitellen, oli syntynyt monta pientä tarinaa. Nyt nämä tarinat oli yhdistetty toisiinsa, ja lopputuloksena oli yksi tarina. Se helpotti ymmärtämään jokaisen roolin kaarta.

Kyllä. Siitä selvittiin hengissä. Nyt vain jatkamaan kiemuraista matkaa kohti Moskovaa. Tuosta otsikosta vielä. Pohdimme että nyt ei oltu enää niin perseessä tämän näyttelijäntyön kanssa kuin aiemmin, mutta missäs sitä nyt ollaan? Suolessa. Ohutsuolessa sanoi Tiina. Vielä on siis pureksittavaa jäljellä.  

P.S. Sen mainitsemani Talviriehan johdosta oli opistolla vierailemassa semmoinen artisti kuin Aste. Myö sitten vähän pienemmällä porukalla juostiin suoraan läpimenosta keikalle. Kukaan ei tunnustautunut Aste- faniksi, mutta sepä ei menoa haitannut. Sai tanssittua terveet (tai epäterveet) ahdistukset metsikköön. Huomasin taas tämänkin päivän päätteeksi pohtivani, että oliko tänään tosiaan koulupäivä?

Rakkaudella ja astetta kipeämmillä jaloilla,

Elisa

 

Talviriehassa oli niin mukavaaaaaaaaaaa!

Unet vs. karu totuus

Ahdistavat ensi-iltaunet alkavat olla ryhmän kesken jokapäiväisiä. Allekirjoittaneen alitajunta loihti kuitenkin viime yönä katastrofin sijasta Hartwall-areenalla jättiscreeneille heijastetun kansallisen arvostelumenestyksen, jossa oli haettu tulkintaa mm. Les Miserables-musikaalin hengessä. Unen loppuosa (pahamaineinen toinen esitys) toisaalta tiputti maan pinnalle  – ohjaaja hyppii katsomosta lavalle pistämään kohtauksia uusiksi vähän väliä, yleisö häpeää ja näyttelijät seisovat pallo hukassa kuin suolapatsaat.

Ihan yhtä lumiukkofiiliksillä olen lähdössä myös huomisen ensimmäiseen läpimenoon. Tuntuu melkein samalta kuin juurikin ne unet, joissa huomaa joutuvansa lavalle ilman, että tietää yhtään mitä on tekemässä. Eniten jännittää se, että mä tulen huomenna ensimmäistä kertaa tekemään kohtauksia uudestaan sen jälkeen, kun niistä on kasattu se eka versio. Joidenkin tekemisestä on kulunut melkein kolme viikkoa. Löytyykö ajatus tauon jälkeen, kestääkö se toiston, muistanko yhtään mitään? 

Totta puhuen on ilmiselvää, että me tullaan kaikki olemaan ihan yhtä pellejä huomenna. Silti vaikka kuinka sekava ja keskeneräinen, niin edes jonkunlainen kuva kokonaisuudesta, näytelmän ja roolien kaaresta tulee (toivon mukaan) piirtymään vihdoin myös muille kuin ohjaajalle.  En tiedä kuinka innokkaasti haluan tietää, mitä itselle on jäänyt käteen viimeisen kolmen viikon sähläyksestä.  Päiväkirja vahvistaa muistini sekavat tunnelmat – joka toinen päivä on mennyt ahdistuksen alhossa ja loput ihan oivallusten pilvilinnoissa. Kaikki kohtaukset on muistissa yksittäisinä palasina. Mitä siitä kaikesta voi lopulta käyttää? Miten tästä pisteestä, näistä materiaaleista päästään taas eteenpäin, sisemmälle rooliin?

Innolla aamulenkkejä sokka irti juokseva

Taru :))