Olemme tällä hetkellä suolistossa

Tänään se sitten tosiaan oli, kauhulla odotettu ensimmäinen läpimeno. Suurta joukkohysteriaa ei kuitenkaan päässyt syntymään, sillä Tiina muistutti heti alkuun että tämä tulee menemään metsään (tai jonnekin sellaiseen pöpelikköön) ja jos ei menisi, niin olisi jossain jokin pahasti vialla.

Metsään mentiin hyvinkin nopeasti. Alkupuolen kohtauksien tekemisestä oli kulunut jo monta viikkoa eikä niihin vielä paljoa sisältöä oltu silloinkaan saatu. Monet kohtaukset olivat myös sellaisia joita ei oltu joko ollenkaan käyty tai sitten joku toinen oli kohtauksen tehnyt, eli uusilla kohtausjaoilla kohtaus oli  ensimmäinen näyttelijälle. Ihmiset katselivat sivulla toisiaan merkitsevin katsein: ” Meidän pitäisi olla tuolla toisella puolella ja myö ollaankin täällä” ja ”Ohhohh lavalta puuttuu nyt samovaari ja laukku”. Pientä haastetta toi myös Tsebutykinin poissaolo, jonka johdosta näimme esimerkiksi yhden miehen painimatsin.

Lounaaseen mennessä oli päästy noin puoliväliin ja aikaa oli kulunut jo semmoinen kaksi tuntia. Hidasta oli hieman juu. Täällä opistolla järjestettiin tänään jonkin sortin Talvirieha, joten raskaan työn raatajat saivatkin tänään lounaaksi hampurilaisia ja ranskalaisia ja jäätelöä (juu-u  tämä on pakko mainita, olisittepa nähneet väkivahvalaisten reaktion ruokalassa. Ihan kuin ei ennen olisi ruokaa nähty!)

Vähän liiankin täydellä vatsalla sitten rämpimään toista puoliaikaa. Siellä alkoi jo näkymään valmiimpaa tekemistä, sillä niitä kohtauksia tehtiin vasta viime viikolla ja niitä tehdessä oli ihmisillä jo hieman hajua, mitä tässä ollaan tekemässä. Itselläni on Irina- kohtauksia juuri loppupuolella, ja jännitti että nyt näiden pitäisi mennä. Mie muistin miten toimia, että nyt katsoin tuota ja nyt liikuin tänne. Mutta se tärkein eli ajatus oli jossain hyvin kaukana. Vaikeaa.

Läpi päästiin rämmittyä. Paljon siinä oli kakkelia mutta paljon myös jo hyvää. Paljon on työtä tehty ja paljon on tekemättä. Kun kohtauksia oli harjoiteltu yksitellen, oli syntynyt monta pientä tarinaa. Nyt nämä tarinat oli yhdistetty toisiinsa, ja lopputuloksena oli yksi tarina. Se helpotti ymmärtämään jokaisen roolin kaarta.

Kyllä. Siitä selvittiin hengissä. Nyt vain jatkamaan kiemuraista matkaa kohti Moskovaa. Tuosta otsikosta vielä. Pohdimme että nyt ei oltu enää niin perseessä tämän näyttelijäntyön kanssa kuin aiemmin, mutta missäs sitä nyt ollaan? Suolessa. Ohutsuolessa sanoi Tiina. Vielä on siis pureksittavaa jäljellä.  

P.S. Sen mainitsemani Talviriehan johdosta oli opistolla vierailemassa semmoinen artisti kuin Aste. Myö sitten vähän pienemmällä porukalla juostiin suoraan läpimenosta keikalle. Kukaan ei tunnustautunut Aste- faniksi, mutta sepä ei menoa haitannut. Sai tanssittua terveet (tai epäterveet) ahdistukset metsikköön. Huomasin taas tämänkin päivän päätteeksi pohtivani, että oliko tänään tosiaan koulupäivä?

Rakkaudella ja astetta kipeämmillä jaloilla,

Elisa

 

Talviriehassa oli niin mukavaaaaaaaaaaa!

Unet vs. karu totuus

Ahdistavat ensi-iltaunet alkavat olla ryhmän kesken jokapäiväisiä. Allekirjoittaneen alitajunta loihti kuitenkin viime yönä katastrofin sijasta Hartwall-areenalla jättiscreeneille heijastetun kansallisen arvostelumenestyksen, jossa oli haettu tulkintaa mm. Les Miserables-musikaalin hengessä. Unen loppuosa (pahamaineinen toinen esitys) toisaalta tiputti maan pinnalle  – ohjaaja hyppii katsomosta lavalle pistämään kohtauksia uusiksi vähän väliä, yleisö häpeää ja näyttelijät seisovat pallo hukassa kuin suolapatsaat.

Ihan yhtä lumiukkofiiliksillä olen lähdössä myös huomisen ensimmäiseen läpimenoon. Tuntuu melkein samalta kuin juurikin ne unet, joissa huomaa joutuvansa lavalle ilman, että tietää yhtään mitä on tekemässä. Eniten jännittää se, että mä tulen huomenna ensimmäistä kertaa tekemään kohtauksia uudestaan sen jälkeen, kun niistä on kasattu se eka versio. Joidenkin tekemisestä on kulunut melkein kolme viikkoa. Löytyykö ajatus tauon jälkeen, kestääkö se toiston, muistanko yhtään mitään? 

Totta puhuen on ilmiselvää, että me tullaan kaikki olemaan ihan yhtä pellejä huomenna. Silti vaikka kuinka sekava ja keskeneräinen, niin edes jonkunlainen kuva kokonaisuudesta, näytelmän ja roolien kaaresta tulee (toivon mukaan) piirtymään vihdoin myös muille kuin ohjaajalle.  En tiedä kuinka innokkaasti haluan tietää, mitä itselle on jäänyt käteen viimeisen kolmen viikon sähläyksestä.  Päiväkirja vahvistaa muistini sekavat tunnelmat – joka toinen päivä on mennyt ahdistuksen alhossa ja loput ihan oivallusten pilvilinnoissa. Kaikki kohtaukset on muistissa yksittäisinä palasina. Mitä siitä kaikesta voi lopulta käyttää? Miten tästä pisteestä, näistä materiaaleista päästään taas eteenpäin, sisemmälle rooliin?

Innolla aamulenkkejä sokka irti juokseva

Taru :))

Ei nyt irtoo...

Koko syksyn on opetettu, että näin EI sanota. Noh, tänään kuitenkin tuntui pahasti siltä, että en keksi enää muuta sanottavaa.

Oli siis miun vuoro tehdä Irinaa, ja vaikka kerta ei ensimmäinen ollutkaan, kohtauksen valtava tekstimäärä pelotti etukäteen ja lähdin tekemään ennakkoasenteella, että mitähän tästä taas tulee...
Kuten arvata saattaa, eihän siitä ensin tullutkaan yhtään mitään. Juoksin patjalla, ympäri lavaa, taas patjalla, olin liian kiinni tekstissä ja tein kaiken ihan väärin, vaikka Tiina välillä näytti kädestä pitäen, miten mennään. Tiina sanoikin, että jos se pitkä askel jää tänään ottamatta, niin sitten jäät sinäkin tekstin kuvituksen tasolle. Eikä silti onnistu. Kerkesin miettimään muutamaan otteeseen, että nyt riittää, miusta ei ole mihinkään, en hae TeaKiin, lopetan koulun ja lähden lapioimaan sitä hevosenlantaa jollenkin ratsastuskoululle. Ja silti jatkettiin.

 Söheltämiseni jatkuttua jo hyvän aikaa Tiina sanoi, että nyt näytellään niin HUONO kohtaus, kuin ikinä osaatte. Taru ja Liisa, jotka tekivät Olgaa ja Mašaa, tekivät kaiken niin yli ja "huonosti", että siitä tuli oikeasti hyvää. Ja Minna se vaan ei saa ajatuksesta kiinni, kuvittaa tekstiä ja suorittaa. Mukaan otettiin muut Irinat tukemaan, eli huutamaan korvaan, tönimään ja riuhtomaan. Harjoitukset alkoivat jotenkin muistuttaa viime syksyn ensimmäisiä EN USKO, PATJALLE!-tunteja.

Kuuluisa punainen patja

Lopulta kaikesta tuhraamisesta, epäonnistumisesta ja muiden Irinoiden aiheuttamasta paineesta miulta pääsi itku. Olin niin pettynyt itseeni, että se vihdoin riitti tuottamaan oikean ajatuksen, eli mentiin tarpeeksi henkilökohtaisen puolelle. Ja sitähän tässä on koko ajan haettukin.

Tehtiin sitten vielä uudestaan ja Tiina neuvoi, että itku tulee, jos tulee, sitä ei pidä työntää väkisin. Ei tosin uusinnassa paljoa vaadittu, sillä tunteet olivat edelleen niin pinnassa ja saatiin vihdoin kohtaus kunnialla päätökseen. Kertun sanoin aikamoinen taistelu se olikin. 

Ja tämän päivän treenit todistivat jälleen kerran, miten tärkeää on toimia ensemblena ja vaikuttua muista ihmisistä. Hieno esitys tulee, kaikki vaan lippuja varaamaan ja huhtikuussa katsomaan!

Väsynein, mutta huojentunein terveisin,
Minna     

P.S. Tässä vielä kuvia viime viikon harjoituksista :D

Puvustuskokeiluja

Moskovaan, Moskovaan, Moskovaan!!!

Irina x 4

"Näen unta Moskovasta joka yö"

Nyt on tullut jo uniinkin. Kerttu, rakas kämppikseni, kertoi mun hokevan unissani reploja. Viikonloppuna näin unta, että oli ensi-ilta. Oli mun hetki nousta lavalle. Tajuan, että mulla ei oo mitään. Mä en tiedä mitä siellä pitää tehdä. Miten ajatuksen pitää kulkea. Mitä lavalla yleensä tehdään? Heidi työntää mua selästä lavalle. Mä huudan sille: "Tajuutko sä että mä en osaaa mitään!"

Kohtausharjoituksia on nyt menty kolmatta viikkoa. Nää päivät........  Nyt vähän yleistän ja kärjistän, anteeksi: Me ollaan kaikki seisottu vaan jossai suossa. Henkisesti. Kukaan ei oo ajatellu, kukaan ei oo tarjonnu, eikä kellään ole ollut ENERGIAA. Okei. Ja Tiina on pitänyt tosi monta saarnaa kaikista niistä asioista, mitä ollaan jo syksyllä opiskeltu.

Olen ajatellut kaksi viikkoa, enkö mä osaakaan enää mitään. Oonko mä taas siinä pisteessä missä olin kun tulin tähän kouluun? Eikö mistään hienoista uusista opeista ole hyötyä. Vai enkö mä vaan osaa käyttää niitä?

Tänään, halleluja ! Raivattiin meidän työtilaa ja sovittiin ylimääräisten näyttelijöiden poissa pysymisestä. Pienen pyllylle potkimis -puheen se Tiina tais myös pitää.
Kaikki alkoi toimia ihan uudella tavalla. Homma lähti sujumaan. Ei tarvinnut miettiä paniikissa, että nyt tarjoon, nyt tarjoon, etten oo ihan huono (tai että en mää noin voi tarjota, etten oo huono). Sitä vaan teki. Ajatus ja henki kulki. Se Anrdei rupes löytymään sieltä. Ihan vähän. Ei hitto ! Miten hyvältä tuntuu !

Ja miten hyvältä näytti ! Oli ihanaa katsoa, kun kaikissa lähti syntymään. Siellä lavalla oli ne samat loistavat, karismaattiset luokkakaverit, kun syksylläkin. Joululoman jäät alkaa sulaa.

Vielä on hirrrrrrrrveesti työtä edessä, mutta ihanaa tietää, että kyllä me selvitään !

Rakkain terveisin,
Martta P

ps. 5x3=16