Ahdistavat ensi-iltaunet alkavat olla ryhmän kesken
jokapäiväisiä. Allekirjoittaneen alitajunta loihti kuitenkin viime yönä katastrofin
sijasta Hartwall-areenalla jättiscreeneille heijastetun kansallisen arvostelumenestyksen, jossa oli haettu tulkintaa mm. Les Miserables-musikaalin hengessä.
Unen loppuosa (pahamaineinen toinen esitys) toisaalta tiputti maan pinnalle – ohjaaja hyppii katsomosta lavalle
pistämään kohtauksia uusiksi vähän väliä, yleisö häpeää ja näyttelijät seisovat pallo hukassa kuin suolapatsaat.
Ihan yhtä lumiukkofiiliksillä olen lähdössä myös huomisen
ensimmäiseen läpimenoon. Tuntuu melkein samalta kuin juurikin ne unet, joissa
huomaa joutuvansa lavalle ilman, että tietää yhtään mitä on tekemässä. Eniten
jännittää se, että mä tulen huomenna ensimmäistä kertaa tekemään kohtauksia
uudestaan sen jälkeen, kun niistä on kasattu se eka versio. Joidenkin
tekemisestä on kulunut melkein kolme viikkoa. Löytyykö ajatus tauon jälkeen,
kestääkö se toiston, muistanko yhtään mitään?
Totta puhuen on ilmiselvää, että me tullaan kaikki olemaan
ihan yhtä pellejä huomenna. Silti vaikka kuinka sekava ja keskeneräinen, niin
edes jonkunlainen kuva kokonaisuudesta, näytelmän ja roolien kaaresta tulee
(toivon mukaan) piirtymään vihdoin myös muille kuin ohjaajalle. En tiedä kuinka innokkaasti haluan tietää,
mitä itselle on jäänyt käteen viimeisen kolmen viikon sähläyksestä. Päiväkirja vahvistaa muistini sekavat
tunnelmat – joka toinen päivä on mennyt ahdistuksen alhossa ja loput ihan
oivallusten pilvilinnoissa. Kaikki kohtaukset on muistissa yksittäisinä
palasina. Mitä siitä kaikesta voi lopulta käyttää? Miten tästä pisteestä,
näistä materiaaleista päästään taas eteenpäin, sisemmälle rooliin?
Innolla aamulenkkejä sokka irti juokseva
Taru :))
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti