Ei mahdu ahdistus tähän tunneskaalaan

Olen ollut erittäin yllättynyt omasta mielentilastani viimeisten kahden viikon aikana. Kuunnellessani ahdistuneita kommentteja hukassa olosta ja keskeneräisyydestä olen ihmeissäni miettinyt, mitä itselleni oikein on tapahtunut. Syksyllä ja erityisesti tammikuussa olin sieltä ahdistuneimmasta päästä, vaikka usein kielsin ja peitin asian johonkin järjettömän työnteon ja loppuun palamisen välimaastoon. Kunnianhimoisena perfektionistina odotin siis olevani tässä vaiheessa proggista joka ilta Urkalla treenaamassa, koska mikään ei suju ja aina voi tehdä enemmän, enkä ole vielä tarpeeksi kiinni ajatuksessa ja blaablaablaa. Sen sijaan hiihtoloman jälkeen tunnelmani ovat olleet päinvastoin (ajoittaista infernaalista väsymystä lukuun ottamatta) aika Zen-henkisiä – ”oon just hyvässä vaiheessa, kyllä tää tästä loksahtaa vielä loppuun asti” tai ”tänään meni päin persettä - hyvä, hyvä, ei ainakaan näin sitten”. Ja tärkeimpänä: ”vastahan me seistiin täällä tumput suorina ensimmäisiä kohtauksia eli mistä ihmeestä tää kaikki tosi hieno tavara tänne on oikein tullut?”

Okei, vieläkin seistään välillä tumput suorina, kohtauksissa ei ole mitään sisältöä ja varsinkin itselläni ei ole harmaata aavistusta siitä, mitä päässäni liikkuu Olgana tai Kulygininä. Erityisesti tänään muunnuin hyvin monta kertaa tyhjäkatseiseksi tunnelmoijaksi. (Robert Cohenin sanoin: älä näyttele melankolista tanskalaista vaan Hamletia) Mutta silti: on silkkaa iloa katsoa (ja näytellä itse), kun juttu alkaa paikka paikoin rullata pitkiä pätkiä, ihmiset näyttelee vaan niin hienosti ja kaikki tuntuu ihan tosi hehkuttamisen arvoiselta! 

Tietysti on vaikea sanoa, kuinka hieno tästä jutusta tulee yleisölle, kun on itse niin sisällä prosessissa ja vielä näyttelijän kapeakatseisessa osassa. Mutta en oikeastaan olekaan niin innoissani ja ei-stressitön sen takia, että tietäisin voivani mennä lavalle varmana katsojien hurmaantumisesta. Olen niin onnellinen siksi että se päätavoite, jonka Tiina sanoi tammikuun alussa, meidän oppiminen ja oivaltaminen ja rajojen ylitys, on jo saavutettu. Ihan joka ikisen kohdalla. Mikä tarkoittaa, että jotain vieläkin hienompaa on edelleen luvassa, kunhan ensi-iltaan ja muihin esityksiin asti päästään. 

Ylpeänä itsestäni ja erityisesti kunnianarvoisista näyttelijäkollegoistani kutsun siis ihmiset katsomaan 5x3 Sisarta, joka on ainakin opettanut tätä työnarkomaania ottamaan vähän rennommin, sietämään epävarmuutta ja luottamaan. Aika hienoa, kun on porukka, jossa sellainen onnistuu. 

Rakkaudella,
Taru